jos Doctor Who: n kauan odotetulle seitsemännelle sarjalle on olemassa ”blockbuster” -showrunner Steven Moffat on tehnyt selväksi, että hän haluaa jokaisen sarjan viidestä vuoden 2012 jaksosta muistuttavan eeppistä elokuvaa.
tämä aikomus käy selväksi ”Asylum of the Dalek” – elokuvan alkusekunneista, jotka alkavat upealla, laajakantoisella otoksella mammuttimaisesta Dalek-patsaasta, joka vakiinnuttaa vakaasti elokuvallisen tunnelman alusta alkaen.
jakson avausjakso on kokonaisuutena loistavasti oikukas ja antaa Matt Smithille mahdollisuuden tutkia Ajanherra – roolinsa pimeämpää puolta-tämä murjottava, lähes katkera lääkäri ehkä tarjoaa meille välähdyksen siitä, millainen hahmo voisi olla, jos hän olisi pysyvästi ilman kumppaneita.
kaikki tuo, fanille mieluinen nimipudotus (Skaro!) ja äkillinen tärähdys Amyn ja Roryn avioero – se on helvetinmoinen paluu Britannian suosikki scifi draama, mutta ’Asylum’ ei hidasta tai skaalata takaisin 40-pariton minuuttia, jotka seuraavat. Sen sijaan jaksosta tulee vain entistä isompi ja parempi.
mutta koska olemme maininneet Amyn ja Roryn alajuonen, saamme nyt yhden (harvoista) kritiikin pois alta-lammen avioliiton purkamista on rehellisesti sanottuna vähän vaikea ostaa.
ongelma on se, ettei kerta kaikkiaan ehdi tehdä idealle oikeutta yhdessä jaksossa. Me vain kuulemme – emmekä ole todistamassa-varsinaisesta erosta, ja koko asia on (näennäisesti) ratkaistu kokonaan tässä yhdessä erässä.
itse päätöslauselma on vaikuttava – Amyn lapsettomuuden kaltaisen ongelman heittäminen hauskan toimintaseikkailun keskelle olisi voinut kostautua, mutta Moffat käsittelee tätä melko synkkää aihetta herkästi ja Karen Gillan ja Arthur Darvill suorittavat sen aiheuttamat kohtaukset taitavasti.
mutta takaisin jakson avaukseen ja nimenomaan siihen järkyttävään otsikoiden jälkeiseen jaksoon. Hatunnosto kaikille Doctor Whon tuottamiseen ja edistämiseen osallistuneille – he tekivät merkittävää työtä Salatessaan Jenna-Louise Colemanin esiintymisen ”Dalekien Asylum” – elokuvassa. Kuvitellaan, että fanileuat putosivat ympäri maata, kun tuleva seuralainen ilmestyi valkokankaalle lähes neljä kuukautta ennen odotettua jouludebyyttiään.
tässä Coleman ei esitä ”Claraa” spekuloituna mutta flirttailevana nerona Oswinina, joka – räjäyttääkseni vielä tajuntamme – ei edes selviä hengissä jaksosta. Moffat on meille koukku, linja ja painoon – emme voi odottaa, mitä Time-wimey twist käytetään selittää Coleman paluu 25.joulukuuta.
riippumatta siitä, ketä hän esittää, ensimmäisestä kohtauksesta on selvää, että 26-vuotias Titanic-näyttelijä on hieno lisä näyttelijäkaartiin – hänen debyyttisuorituksensa kulkee skaalaa hauskasta uskomattoman liikuttavaan – cool it, fanboys – sexyyn. Rakastamme häntä jo nyt.
the big Oswin twist (”Where D’ You get the milk?) on jälleen puhdas Moffat-näennäisesti kertakäyttöinen gag, jolla osoittautuu olevan valtava dramaattinen merkitys, on temppu, jota hän on käyttänyt ennen, mutta se on niin pirun tehokas joka kerta, ja paljastus hänen traagisesta kohtalostaan on ihana hetki. Kunnia tietenkin Moffatille ja Colemanille, mutta myös yhdelle tämän sarjan tuntemattomista sankareista – Dalek – äänitaiteilija Nicholas Briggsille-hänen voimakkaasta työstään täällä.
Jennan shokkiasu johdattaa meidät kuitenkin toiseen saivarteluun – saattoi olla virhe sijoittaa Oswinin esittely juuri ennen ratkaisevaa info-dump-kohtausta, jossa opimme, mikä Dalekien turvapaikka on ja mitä lääkärin on siellä tehtävä. Tämä kirjailija oli vielä kelata Coleman twist tässä vaiheessa ja jäi ratkaiseva juoni yksityiskohtia ensi katseluun.
kun tohtori kumppaneineen todella laskeutuu turvapaikkaplaneetan huurteisille tasangoille, meitä kohdellaan jännittyneenä, toiminnantäyteisenä ja tunteellisena kuvitelmana vuoden 1982 The Thingistä, vaikkakin Dalek-silmävarsien lievempi Kauhu korvaa John Carpenterin elokuvan trillerin kammottavan kehokauhun.
Seuraavassa on Moffat parhaimmillaan, ja niin Doctor Who parhaimmillaan-taidokkaasti sekoittaen komediaa ja draamaa, usein samassa kohtauksessa. Oiva esimerkki tästä on Roryn kokemus Dalekien haudassa – ”munat” – jakso onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä hauska että karmiva.
vaikka oleellisesti onkin itsenäinen jakso, sen loppuhetkillä ”Asylum of the Daleks” muistuttaa meitä Moffatin kokonaisesta kaaresta show ’ta varten vahvistaen viime vuoden finaalissa” The Wedding of River Song ” esitettyjä teemoja – ei ainoastaan koko universumi usko tohtorin kuolleen, nyt edes hänen suurimmilla vihollisillaan ei ole aavistustakaan siitä, kuka hän on…
lyhyesti sanottuna ”Asylum of the Daleks” on Doctor Who – episodin ehdoton sokaisija, pyyhkien pois kaikki muistot viimeisestä Kohtaamisestamme ajan Herran kanssa-melkoisen pettymyksen tuottaneesta ”the Doctor, The Widow and the Wardrobe”. Tämän jälkeen, se ei ole kuka, joka jahtaa elokuvia, se on Hollywood, joka seuraa meidän suosikki ajan Herra.