politiikan epäonnistuminen
herää kysymys, miksi näin on? Se ei varmastikaan johdu siitä, että amerikkalaiset eivät tekisi kovasti töitä. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että amerikkalaiset ovat yleensä kansainvälisesti huipulla keskimääräisellä viikkotyötunnilla mitattuna. Pikemminkin väittäisimme, että toisin kuin monissa muissa maissa, Yhdysvallat ei ole kyennyt tarjoamaan sellaisia politiikkoja ja ohjelmia, joiden tarkoituksena on ehkäistä tai vähentää köyhyyttä. Kuten sosiologi David Brady kirjoittaa, ” yhteiskunnat tekevät kollektiivisia valintoja sen suhteen, miten ne jakavat resurssinsa. Näitä valintoja tehdään järjestöissä ja valtioissa jotka hallitsevat yhteiskuntia, ja sitten ne institutionalisoituvat hyvinvointivaltioiden kautta. Siellä, missä köyhyys on vähäistä, tasa-arvo on institutionalisoitu. Siellä, missä köyhyys on yleistä, kuten Yhdysvallat on näkyvimmin osoittanut, tasa-arvoa ei ole institutionalisoitu.”
toisin sanoen niissä maissa, jotka ovat aloitteellisia sen suhteen, että vain harvat perheet jäävät vähimmäispohjatason alapuolelle, köyhyysaste on yleensä paljon alhaisempi kuin niissä maissa, jotka suhtautuvat välinpitämättömämmin. Sosiaalipolitiikalla voidaan merkittävästi vähentää köyhyyden määrää eri maissa. Ohjelmat, jotka on suunnattu vähentämään eriarvoisuutta ja köyhyyttä, johtavat yleensä pienempään köyhyysasteeseen.
Vähimmäisturvaverkko
huolimatta kansan retoriikasta, jonka mukaan julkiseen apuun käytetään valtavia määriä verodollareita, Yhdysvaltain hyvinvointivaltiota ja erityisesti sen sosiaalista turvaverkkoa voidaan kuvailla tarkemmin minimalistisin termein. Muihin läntisiin teollisuusmaihin verrattuna Yhdysvallat käyttää paljon vähemmän varoja ohjelmiin, joiden tarkoituksena on auttaa taloudellisesti heikossa asemassa olevia. Itse asiassa Yhdysvallat kohdentaa pienemmän osan bruttokansantuotteestaan sosiaalihuoltoon kuin käytännöllisesti katsoen mikään muu teollisuusmaa. Yhdysvaltoja onkin usein kuvailtu ” vastahakoiseksi hyvinvointivaltioksi.”Valtiotieteilijä Charles Noble kirjoittaa:” Yhdysvaltain hyvinvointivaltio on silmiinpistävä juuri siksi, että sen soveltamisala ja kunnianhimo ovat niin rajalliset.”
sen sijaan useimmissa Euroopan maissa ja Kanadassa on monenlaisia sosiaalivakuutusohjelmia, jotka suurelta osin estävät perheitä vajoamasta köyhyyteen. Tällaisia ovat esimerkiksi mittavat perhe-tai lapsilisät, joiden tarkoituksena on siirtää lapsiperheille rahallista apua. Lisäksi työttömyystuki on näissä maissa paljon avokätisempää kuin Yhdysvalloissa. Lisäksi tarjotaan rutiininomaisesti yleistä terveydenhoitoa ja tuetaan huomattavasti lastenhoitoa.
näiden sosiaalipoliittisten erojen seurauksena köyhyys vähenee merkittävästi Euroopassa ja Kanadassa, kun taas Yhdysvaltain sosiaalipolitiikalla on vain pieni vaikutus köyhyyden vähentämiseen. Taloustieteilijä Rebecca Blank toteaa, että ” Yhdysvaltain kansallinen valinta tarjota suhteellisesti vähemmän anteliaita tulonsiirtoja pienituloisille perheille on merkinnyt suurempaa suhteellista köyhyysastetta maassa. Vaikka pienituloiset perheet tekevät Yhdysvalloissa enemmän töitä kuin monissa muissa maissa, he eivät pysty korvaamaan pienempää valtion toimeentulotukea suhteessa eurooppalaisiin kollegoihinsa.”
kiinnostava kysymys keskusteltavaksi ja pohdittavaksi on, miksi Yhdysvallat käyttää niin vähän resurssejaan köyhyyden torjuntaan? Miksi poliittinen tahto puuttua köyhyyteen näyttää puuttuvan? Liittyykö se uskoomme karuun individualismiin? Entä se, että Amerikka on moninainen rodun ja etnisyyden suhteen? Miten tämä voisi vaikuttaa köyhyyden torjuntaan? Ovatko köyhät tärkeä poliittinen voima? Miksi tai miksi ei? Näitä ja monia muita kysymyksiä voidaan käsitellä ja miettiä pyrkiessämme ymmärtämään julkisen politiikkamme vastausta köyhyyteen.