”miten tästä voi tulla parempaa? Ja mikä muu on mahdollista?”Nämä ovat hyvin voimakkaita kysymyksiä ystäväni ajatteli minulle jokin aika sitten. Olen kirjoittanut ne visiotaululleni, jotta voin katsoa niitä ennen nukkumaanmenoa ja heti herättyäni.
tänään olen muistuttanut itseäni kysymään tämän kysymyksen universumille aina, kun tunsin olevani jumissa. Ja mitä tapahtui seuraavaksi todisti minut jälleen kerran Einstein oli oikeassa:
esimerkki nro 1. Lähdin toimistorakennuksesta, jossa olin juuri päättänyt kokouksen, ja suuntasin toiseen kokoukseen toiseen kaupunginosaan, ja huomasin olevani jumissa uloskäynnin ovella. Tarvitset magneettikortin, mutta minulla ei ole sitä. Vartija jättää sen yleensä auki tai tulee avaamaan, kun näkee sinut. Näin hänen puhuvan puhelimessa pienessä toimistossaan 3 metrin päässä, sisäpihalla.
aloin heiluttaa kättäni yrittäen saada hänen huomionsa. Mitään. Kysyin vain hiljaa: ”miten tästä tulee parempaa?”ja odottaa rauhallisesti, että kaveri lopettaa puhelinkeskustelunsa. Noin minuutin kuluttua viereeni ilmestyi nainen, jonka kohtasin muutamaa minuuttia aiemmin, koska hän oli juuri päättänyt tapaamisen erään kollegani kanssa. Hän alkoi vilkuttaa ja paukuttaa ovea yrittäen saada miehen huomion. Sanoin:”hän on puhelimessa, hän varmaan tapaa meidät, kun on lopettanut puheensa.”
muutaman sekunnin kuluttua hän löi luurin korvaan ja tuli avaamaan oven. Hän sanoi: ”näin sinut, mutta olin puhelimessa!”Kiitimme häntä oven avaamisesta. Vieressäni istunut nainen sanoi hymyillen ” jos olisit antanut meille merkin, että olet huomannut meidät, olisimme viipyneet siellä jopa 3 tuntia huoletta.”Sitten aloimme jutella kävellessämme samaan suuntaan.
ja pieni ihme ilmaantui pian: hän oli pysäköinyt autonsa lähistölle ja tarjosi kyytiä, kun hän oli menossa samaan kaupunginosaan, jonne minun piti mennä. Jos en olisi jäänyt ovelle jumiin, olisin lähtenyt ennen häntä enkä olisi saanut kyytiä. Olisin mennyt bussilla tai metrolla. Pieni ihme, josta olin hyvin kiitollinen.
esimerkki nro 2: menin kuntosalille, jossa minulla ei ole tilausta, mutta minut kutsui ystäväni, joka on siellä opettajana. Kysyn vastaanotolla, kertoiko ystäväni tulostani. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun menin sinne tuolla tavalla, tiesin, että he yleensä vain päästävät minut sisään, jos kerron olevani vieras. Mutta tällä kertaa he sanoivat, että ”emme tiedä mitään”. Minulla oli vain 10 minuuttia aikaa ennen kuin tunti alkoi ja tarvitsin avaimen pukuhuoneeseen, jotta voin vaihtaa vaatteeni ja olla valmis luokkaan.
kysyn heiltä rauhallisesti ja hymyillen: ”Pitäisikö minun soittaa hänelle, jotta hän voi puhua sinulle?”He sanoivat” kyllä, tee se”, kun soitan hänelle ja heidän pöydällään ollut puhelin alkaa soida samalla hetkellä. Pian selviää, että kyseessä oli ystäväni puhelin. Kuulen yhden vastaanoton tytöistä sanovan toiselle: ”joku on juuri tuonut tämän kadonneen puhelimen tänne”. He eivät tienneet kenen puhelin se oli, ennen kuin soitin ystävälleni ja he näkivät nimeni hänen näytöllään.
sitten kysyn tytöiltä:”mitä me nyt teemme, koska on selvää, ettei hän voi vastata puhelimeensa”. Sitten katson taakseni ja näen, että hänen vaimonsakin oli siellä odottamassa avainta. He antoivat avaimen minulle ilman muita kysymyksiä ja hän otti miehensä puhelimen antaakseen sen takaisin hänelle. Tunnin jälkeen kerroimme hänelle hänen löytötavarapuhelimensa tarinan. Hänen vaimonsa kertoi hymyillen: ”hän pelasti sinut etsimästä puhelinta soittamalla vastaanotolle”.
hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli kadottanut puhelimensa, että joku löysi sen ja toi sen vastaanotolle ja että sillä välin se oli turvallisesti takaisin vaimonsa kanssa. Toinen pieni ihme.
kun katson taaksepäin asennettani noiden kahden jumissa olevan hetken aikana, tajuan, että sen sijaan, että menisin taistelutilaan, johon joutuisin helposti menneisyydessä, kuten: ”Miksi tämä tapahtuu minulle?”, ”Come on, move it! tai ” anna avain, minulla on kiire!”Pidin avoimen, rennon, huvittuneen asenteen mielessäni kysymyksen” miten tästä voi tulla yhtään parempaa?”.
hyväksyin täysin sen hetken, missä olin, en taistellut päästäkseni siitä heti pois, vaan pikemminkin uteliaana odotin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ja universumi näytti minulle, että pieniä ihmeitä odottaa aivan nurkan takana, jos sallin niiden ilmestyä. Jos pidän avoimen ja rennon asenteen ja kysyn itseltäni: ”miten tästä voi tulla parempaa?”asiat vain paranevat ja paranevat.
olen niin kiitollinen näistä tämän päivän pienistä ihmeistä. Ja toistamalla kysymyksen ennen nukkumaanmenoa asetan itseni positiiviseen odotukseen siitä, mitä huominen tuo tullessaan.
katson huomista sillä joulua odottavan lapsen positiivisella odotuksella. En pakota itseäni siihen. Se vain tapahtuu luonnostaan, kun kysyn ” miten tästä tulee yhtään parempaa? Ja mikä muu on mahdollista?”.