Kaakkois-Aasian rooli ensimmäisessä maailmansodassa on lähes menetetty historialle. Mikään keskusvalloista – Saksan, Itävalta-Unkarin ja Osmanien valtakunnan liittouma – ei hyökännyt alueelle suuremmin kuin Japani toisessa maailmansodassa. Saksan Uusi-Guinea joutui nopeasti liittoutuneiden haltuun sodan puhjettua heinäkuussa 1914.
kuitenkin 100 vuotta sitten tässä kuussa päättynyt ensimmäinen maailmansota osoittautui Kaakkois-Aasian kannalta ratkaisevaksi tapahtumaksi. Ensimmäistä kertaa se koetteli ankarasti Britannian, Ranskan Ja Alankomaiden (sodassa puolueettomien) siirtomaahallinnon ja niiden siirtomaahallinnon alamaisten suhdetta Kaakkois-Aasiassa, joille uhrautuminen konfliktissa oli oleva kokoushuuto kansalaisoikeuksien lisäämiseksi. Nationalistiset liikkeet valtasivat koko alueen, ja veteraanit palasivat kotiin demokraattisista ja teollisuusmaista, kun taas toiset, myöhempinä vuosikymmeninä huomattavin seurauksin, toivat mukanaan etuja silloiseen radikaaliin politiikkaan, ei vähiten kommunismiin.
, luultavasti kiinnostavimman vastauksen sodanjulistukseen antoi Siam, kuten Thaimaa tuolloin tunnettiin. Ainoana Kaakkoisaasialaisena kansakuntana, jota eurooppalainen valta ei siirtänyt, absoluuttisen monarkin kuningas Vajiravudhin johtama Siam päätti lähteä sotaan keskusvaltoja vastaan vuonna 1917 lähettäen omat joukkonsa taistelemaan Eurooppaan. Yli tuhannen sotilaan Siamilainen retkikunta saapui ranskalaiseen Marseillen satamaan heinäkuussa 1918. Sitä johti kenraalimajuri Phraya Phya Bhijai Janriddhi, joka oli saanut sotilaskoulutuksen Ranskassa ennen sotaa. Aluksi liittoutuneet palkkasivat Thaimaalaisia joukkoja selustakaartin työosastoiksi, jotka osallistuivat Marnen toiseen taisteluun saman vuoden elokuussa. Seuraavassa kuussa he näkivät ensimmäisen etulinjan toiminnan. He osallistuivat useisiin rikoksiin, muun muassa Saksan Reininmaan miehitykseen. Lopulta 19 thaimaalaista oli menettänyt henkensä-yksikään taistelussa.
kuningas Vajiravudhin päätöstä lähteä sotaan laskettiin. Pelaten liittoutuneiden voitosta hän uskoi Siamin osallistumisen ansaitsevan Britannian ja Ranskan kunnioituksen. Hän oli oikeassa. Vaikka se oli itsenäinen, naapurisiirtolaiset (britit Burmassa ja ranskalaiset Kambodžassa) olivat hitaasti harventaneet Siamin aluetta edeltävinä vuosikymmeninä, ja suuria maa-alueita palautettiin Kambodžalle 1800-luvun lopulla. Toisen maailmansodan jälkeen Siamin alue ei kuitenkaan hievahtanutkaan. Yhtä tärkeää oli, että Siam osallistui vuoden 1919 Versailles ’ n rauhankonferenssiin ja oli Kansainliiton perustajajäsen, mikä oli selvä osoitus siitä, että länsivallat näkivät sen nyt laillisena voimana kansainvälisellä näyttämöllä ja Kaakkois-Aasiassa.
monet eivät halunneet, että heidät työnnettäisiin kiistatta maailman suurimpaan veljesmurhaan
itsenäisen Siamin hallitsijat olisivat saattaneet haluta kunnioitusta ja valtaa, mutta muualta kolonisoidusta Kaakkois-Aasiasta tulleiden tavallisten ihmisten ajatuksia ei juuri tunneta. Historiantutkijoille on olemassa vain vähän omakohtaisia kertomuksia. Varsin todennäköisesti monet eivät kuitenkaan halunneet tulla syöstyiksi kiistatta suurimpaan veljesmurhaan, mitä maailma oli tähän mennessä nähnyt, ja jotkut epäilemättä toivoivat, että siirtomaavallat tuhottaisiin koko pyrkimyksellä. Kuitenkin jotkut nationalistit, erityisesti ne Korkea-arvoisemmat, joiden ei odotettu taistelevan, näkivät sotaponnistelut keinona saada itselleen lisää poliittisia oikeuksia siirtomaajärjestelmän alaisuudessa.
esimerkiksi sota tarjosi vietnamilaisille ”odottamattoman tilaisuuden testata Ranskan kykyä elää voittamattomuuden kehuttujen self-representaatioiden mukaisesti”, kuten Philippe Peycam kirjoitti vuonna 2012 ilmestyneessä teoksessa The Birth of Vietnam Political Journalism: Saigon, 1916-1930. Huomattava Vietnamilainen nationalisti Phan Chu Trinh, joka oli viettänyt vuosia vankilassa ennen sotaa aktivisminsa vuoksi ja oli vuonna 1914 kuudeksi kuukaudeksi vangittuna luvattomien syytösten vuoksi salaliitosta saksalaisten kanssa, oli merkittävässä roolissa vietnamilaisten miesten värväämisessä sotaan. Toinen tunnettu nationalisti, Duong Van Giao, julkaisi Vietnamin sotaponnistelujen historian, 1925 teoksen L ’ Indochine pendant la guerre de 1914-1918. Vietnamin uhrauksen vuoksi hän kehotti Ranskan siirtomaaisäntiä omaksumaan ”alkuperäisväestön politiikan”: ei aivan suoranaista itsenäisyyttä, vaan vietnamilaisten kansalaisoikeuksien radikaalia uudistamista. Se oli samanlainen tunne kuin Annamite People, vaikutusvaltainen traktaatti cowritten Ranskassa vuonna 1919 nuori aktivisti, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Ho Chi Minh, joka oli viettänyt suurimman osan sodasta työskennellen lontoolaisessa hotellissa kuuluisan keittiömestarin Auguste Escoffierin alaisuudessa.
Ranskan siirtomaana Vietnamin odotettiin tarjoavan joukkoja sotaponnisteluihin, mutta siirtomaiden upseerien keskuudessa oli erilaisia näkemyksiä siitä, mikä rooli niillä tulisi olla. Everstiluutnantti Théophile Pennequin oli kova linjamies, mutta myös innokas uudistaja. Ennen sodan syttymistä Pennequin pyysi, että hänen sallittaisiin muodostaa Pätevä sotilasyksikkö, jota jotkut kutsuivat armée jauneksi (keltainen armeija), samaan tapaan kuin kenraali Charles Manginin Ranskan Länsi-Afrikan siirtomaissa popularisoimaa force Noirea (Mustat joukot). Pennequinille kansallinen alkuperäisarmeija antaisi vietnamilaisille mahdollisuuden saada ”johtoasemia ja tarjota ranskalaisille uskollisia kumppaneita, joiden kanssa he voisivat rakentaa uuden ja lopulta itsenäisen Indokiinalaisen valtion”, kirjoitti historioitsija Christopher Goscha vuoden 2017 teoksessa The Penguin History of Modern Vietnam.
mutta Pennequinin suunnitelmat hylättiin Pariisissa ja sen sijaan suurin osa vietnamilaisista värvätyistä lähetettiin Eurooppaan tehtaisiin töihin tai tarvikekäsiin. Jotkut kuitenkin taistelivat. Erään arvion mukaan 100 000: sta Eurooppaan sotaan lähetetystä vietnamilaisesta asevelvollisesta noin 12 000 menetti henkensä. 1880-luvulla muodostettu Tonkinese Rifles-pataljoona, joka oli eliittijoukko, näki toimintaa länsirintamalla lähellä Verdunia. Do Huu Vi, eliittiperheen juhlittu lentäjä, nousi kansallissankariksi sen jälkeen, kun hänen koneensa ammuttiin alas Ranskan yllä.
huolimatta joidenkin ranskalaisten ja ammattiliittojen avoimesta rasismista, jonka mukaan ne olivat alentamassa palkkoja, monet vietnamilaiset, jotka työskentelivät ammustehtaissa, pitivät sitä paljastavana kokemuksena. Jotkut aloittivat suhteet Ranskalaisnaisiin, mikä ei ollut yllättävää, sillä muut sota-ajan tehtaiden työntekijät olivat enimmäkseen naisia. Toiset liittyivät seurapiireihin ja lukuryhmiin. Sodan jälkeen, kirjoitti Goscha, ” satatuhatta vietnamilaista veteraania palasi Indokiinaan toivoen aloittavansa uuden elämän. Jotkut halusivat Ranskan kansalaisuuden, useimmat odottivat hyviä työpaikkoja ja sosiaalista liikkuvuutta. Monet toivoivat nykyaikaistavansa Vietnamin länsimaiden tapaan huolimatta siitä raakuudesta, jota he olivat juuri nähneet Euroopassa.”
se oli samanlainen tarina Filippiineille, silloiselle Yhdysvaltain siirtomaalle. Se julisti sodan Saksalle huhtikuussa 1917 samaan aikaan kuin Washington. Aluksi siirtomaahallitus pyysi 15 000 filippiiniläisen kutsumista palvelukseen, mutta yli 25 000 värväytyi. Nämä joukot muodostivat Filippiinien kansalliskaartin, miliisin, joka liitettiin myöhemmin Yhdysvaltain armeijaan. Suurin osa värvätyistä ei kuitenkaan suostunut lähtemään Filippiineiltä sodan aikana. Ne, jotka matkustivat osana Amerikan retkikuntia. Kesäkuussa 1918 ensimmäinen filippiiniläinen kuoli Château-Thierryn taistelussa Ranskassa: Tomas Mateo Claudio, entinen sopimustyöläinen Havaijilaisella sokeriplantaasilla, joka oli värväytynyt Yhdysvaltoihin.
ei tiedetä tarkasti, kuinka monta kaakkoisaasialaista kuoli ensimmäisen maailmansodan aikana. Eurooppalaisessa teatterissa vaikuttaneita arvioidaan olevan yli 20 000, joista suurin osa on Ranskan siirtomaista tulleita asevelvollisia. Se oli pieni luku verrattuna toisen maailmansodan aikana menehtyneiden kaakkoisaasialaisten määrään. Ja toisin kuin tuossa sodassa, Kaakkois-Aasiassa Ei ensimmäisen aikana ollut suurta sodankäynnin areenaa, koska yhdelläkään keskusvaltojen kansalla ei ollut mitään keisarillista valtaa alueella.
, mutta Saksalla oli vaikutusvaltaa Kiinassa ja se piti hallussaan vuokra-aluetta Kiautschoun lahdella lähellä nykyistä Jiaozhouta. Japanilaiset joukot miehittivät sen vuoden 1915 jälkeen, ja Kiina julisti sodan Saksalle elokuussa 1917. Mutta lokakuussa 1914 Saksan Itä – Aasian laivueella oli yhä tukikohtansa toimiluvassa-sieltä livahti yksinäinen kevyt risteilijä SMS Emden Penangin satamaan, joka oli osa silloista brittiläistä Malaijaa. Brittialukseksi naamioitunut saksalainen risteilijä teki yllätyshyökkäyksen venäläisalusta vastaan ja upotti sen jälkeen takaa-ajoon lähteneen ranskalaishävittäjän. Ainoa hyökkäys malaijaan sodan aikana tappoi 100 ja haavoitti tuhansia muita.
”taistelussa Englantia vastaan islamista tulee yksi tärkeimmistä aseistamme.”
Max von Oppenheim
hyökkäyksen jälkeen Emdenin arvellaan telakoituneen satamaan Hollannin Itä-Intiassa, nykyisessä Indonesiassa, mikä herätti brittien epäilykset, etteivät hollantilaiset olleet niin puolueettomia kuin he olivat väittäneet. Puolueettomuus ei myöskään merkinnyt sitä, että siirtokunta olisi säilynyt vahingoittumattomana. Hollannin Itä-Intiassa asui huomattava saksalainen väestö, joka työskenteli ”koordinoidakseen ja rahoittaakseen salaisia operaatioita, joiden tarkoituksena oli heikentää Britannian siirtomaahallintoa ja taloudellisia etuja Kaakkois-Aasiassa”, kuten historioitsija Heather Streets-Salter kirjoitti vuonna 2017 julkaistussa World War One in Southeast Asia: Colonialism and Antikolonialism in an Era of Global Conflict.
Emdenin pysäytti lopulta australialainen risteilijä, joka ajoi sen rantaan Singaporessa. Saksalaisaluksen henkiin jäänyt miehistö internoitiin sinne, joka oli tuolloin osa brittiläistä Malaijaa. Singaporeen sijoitettiin myös Intian armeijan viides Kevyt jalkaväki, joka tuloksetta kapinoi tammikuussa 1915 saatuaan tietää, että heidät voitaisiin lähettää taistelemaan Turkkiin muslimitovereita vastaan (vaikka heidät lopulta lähetettiinkin Hongkongiin). Emdenistä internoidut 309 saksalaista liittyivät kapinaan, jossa kuoli kahdeksan brittisotilasta ja kolme Malaijisotilasta sekä kymmenkunta singaporelaista siviiliä.
paljon unohdettu ensimmäisen maailmansodan historia oli Turkoosisaksalaisten juoni jihadin (pyhän sodan) edistämiseksi liittoutuneiden asuttamissa muslimimaailman osissa, muun muassa Malaijissa. Käyttäen Hollannin Itä-Intiaa tukikohtanaan keskusvaltojen kannattajat tuottivat ”pan-islamilaista, Brittiläisvastaista propagandaa”, jota lähetettiin Muslimienemmistöiseen brittiläiseen Malaijaan ja myös Intiaan. Yksi tämän suunnitelman arkkitehdeista, Max von Oppenheim, kirjoitti kannanotossaan vuonna 1914: ”taistelussa Englantia vastaan – – islamista tulee yksi tärkeimmistä aseistamme.”Osmanien sulttaani Mehmed V antoi fatwan liittoutuneita vastaan saman vuoden marraskuussa. Brittiläisessä Malaijissa viranomaiset kaksinkertaistivat sensuurin sulkemalla monia Malaijinkielisiä sanomalehtiä, joista osan katsottiin tukevan Osmanien valtakuntaa.
Pan-Islamilainen propaganda agitointi Malaijan itsenäisyyden puolesta viehätti yhtä paljon Hollannin Itä-Intian muslimienemmistöisiä alamaisia, joissa se tuotettiin. Edeltävinä vuosikymmeninä nämä alamaiset olivat vaatineet itselleen enemmän vapauksia, jopa itsenäisyyttä. Tämä oli vakava huolenaihe Alankomaiden siirtomaaisännille, mutta lopulta sodan todellinen vaikutus Hollannin Itä-Intiaan oli taloudellinen. Liittoutuneiden Euroopan vesien saarto sekä Aasian vesien valvonta vaikeuttivat hollantilaisten alusten pääsyä siirtokuntaan kaupallisia tarkoituksia varten.
”Britannian laivasto saartoi Alankomaiden Intian tehokkaasti”, kirjoitti Kees Van Dijk vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessa The Netherlands Indies and The Great War, 1914-1918. Tämän seurauksena sota aiheutti hinnankorotuksia ja ankaraa ruokapulaa Hollannin Itä-Intiassa. Vuoden 1916 loppuun mennessä vientiteollisuus oli käytännössä tuhoutunut. Samoihin aikoihin yhteiskunnalliset levottomuudet olivat voimistuneet. Maaseudun mielenosoittajat polttivat varaviljelmiä, mikä johti lopulta nälänhätään joissakin osissa siirtokuntaa. Nationalistit ja pieni joukko sosialisteja alkoivat ajaa vallankumousta. Vuoteen 1918 mennessä levottomuudet olivat niin pahoja, että kenraalikuvernööri kutsui koolle kansallismielisten johtajien kokouksen, jossa hän antoi niin sanotut ”marraskuun lupaukset” poliittisemmasta edustuksesta ja vapaudesta, mutta nämä olivat tyhjiä lupauksia.
talousongelmat olivat jatkuvia koko alueella. Auttaakseen sotaponnistelujen maksamisessa ranskalaiset ja britit vähenivät nostamaan veroja Kaakkois-Aasian siirtomaissaan. Taakka lankesi lähinnä köyhille. Ei ihme, että se johti ennennäkemättömiin protesteihin. Kelantanissa Brittiläisessä Malaijassa tapahtui epäonnistunut kansannousu huhtikuussa 1915. Kambodžassa niin sanotussa vuoden 1916 tapauksessa kymmenettuhannet talonpojat marssivat Phnom Penhiin vaatien kuningasta alentamaan veroja. Mikään näistä ei ollut tarkka vetoomuksia ”ei verotusta ilman edustusta”, vaan germinal ilmauksia itsenäisyys, joka oli tullut voimakkaammin koko alueella 1930-luvulla, ja ratkaiseva toisen maailmansodan jälkeen. Brian Farrell, professori sotahistorian National University Of Singapore, on kuvattu vaikutus ensimmäisen maailmansodan Kaakkois-Aasiassa merkittävä vielä viivästynyt.
sodan päättyessä monet siirtokunnat palasivat jonkinlaiseen sotaa edeltävään normaaliuteen. Silti konfliktista velkaantuneet ja heikentyneet siirtomaahallitukset tiesivät, että Kaakkois-Aasiassa oli tehtävä uudistuksia. Laosissa ranskalaisjohtoinen hallinto piti kreivikuntaa ”tarpeeksi turvallisena” lokakuussa 1920, jotta se voisi ottaa käyttöön ensimmäisen useista poliittisista uudistuksista, joilla pyrittiin hajauttamaan valtaa paikallisten nimittämien kautta, kirjoitti Martin Stuart-Fox kirjassaan A History of Laos. Myös Malaijan brittiviranomaiset kokeilivat 1920-luvulla hajauttamista, johon kuului vallan lisääminen maakunnan sulttaanien käsiin. Vuonna 1916 Washingtonissa hyväksyttiin Jones Act-laki, joka aloitti prosessin, jolla Filippiineille myönnettiin ”autonomisempi hallitus”, mukaan lukien parlamentti, jonka varaan rakennettiin täysi itsenäisyys vuonna 1946.
sota muutti myös paikallisten eliittien roolia, jotka saivat lisää itsehallintoa ja valtaa. Vietnamissa perustettiin vuoden 1919 jälkeisinä vuosina uudistusmielisiä sanomalehtiä, jotka kirjoitettiin yhä suositummalla vietnamilaisella kirjaimistolla ranskalaisten määräämän roomalaisen kirjaimiston sijaan. Kambodžassa ja Laosissa tällainen voimakas nationalismi heräsi vasta 1930-luvulla, ja alueen muut uudistusmieliset kiinnostuivat lännestä tuoduista ideologioista. Etelämeren kommunistinen puolue, pan-Kaakkois-Aasian puolue, perustettiin Burmassa vuonna 1925 ennen jakautumista kansallisiin linjoihin vuonna 1930. Lontoossa sodan viettänyt Ho Chi Minh auttoi samana vuonna Indokiinan kommunistisen puolueen perustamisessa. Tan Malaka, joka oli itse asiassa yrittänyt värväytyä taistelemaan Saksan armeijaan-tuloksetta-tuli erottamaton osa kommunistista liikettä Hollannin Itä-Intiassa, myöhemmin tullut tunnetuksi jonkinlaisena itsenäisen Indonesian tasavallan isänä .
ensimmäinen maailmansota paljasti epätasa-arvoisen ”yhteiskuntasopimuksen”, jonka siirtomaavallat olivat pakottaneet siirtomaahallinnon alamaisensa Kaakkois-Aasiassa allekirjoittamaan. Sopimus olisi selkeämpi vasta 1920-luvulle tultaessa, mutta tarvittiin seuraava maailmanlaajuinen konflikti, jolla oli paljon suurempi vaikutus alueeseen kuin ensimmäisellä, ennen kuin nämä siirtomaavallan vastaiset liikkeet saivat todellista poliittista valtaa.